Paljon on taas tapahtunut lyhyessä ajassa. Viimeinenkin parvekekukka on antanut periksi ja kuollut. Olen herännyt jokaisena aamuna linnunlauluun kiitos auringonnousua matkivan uuden lamppuni. Hoasin muovimattolattiat ovat kylmentyneet entisestään.

Edustin työpaikkaani Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan TKY:n vuosijuhlissa ja visiitti oli aivan mahtava. Onneksi tuttava oli saanut näppinsä plaseeraukseen, niin että pöytäseurassa oli uusien kasvojen lisäksi myös muutama tuttu. Opin, että Dipolissa on kolme kiveä, jotka saadaan itkemään viinaa kaatamalla pullo johonkin salaiseen paikkaan, joka kulkee ylioppilaskunnassa perimätietona. Kivet itkevät kuulemma suuren riemun tai suuren surun hetkellä, vuosijuhlissa näin tapahtui. Tiedusteluihini oliko syynä ilo vai suru ei vastattu, olisihan vastaus myös ollut erittäin poliittisesti värittynyt näinä Aalto-yliopiston odottelun päivinä. Joka tapauksessa edessä on kaikille yhteenliittyville korkeakouluille iso muutos, olen salaa tyytyväinen ettei omaa opinahjoani Helsingin yliopistoa olla fuusioimassa minnekään.

Midgard Gatheringiä eli Midgard-julkaisujärjestelmän kehittäjätapaamista vietettiin vuosijuhlan aikaan pidennettynä viikonloppuna Otaniemessä. Harjoittelimme phpUnit-testausta, jätkät koodasivat ja minä paistoin kilokaupalla kerran sulatettua pakastepullaa -mikä oli projekti sinänsä! Olin myös epähuomiossa vuosijuhliin lähtiessäni jättänyt saunan pukuhuoneen hyllylle purkillisen glitter-hiuslakkaa, palatessani löysin koko paikan ja muutamat ihmiset glitterin peitossa ja tyhjän pullon. Seuraavana päivänä autoinkin sitten pääsemään glitteristä eroon, joskin sitä varmasti löytyy jostain vieläkin. Poissaollessani metsästä oli mm. raahattu tapahtumapaikalle runkopatja ja päätin, etten ihmettele enää koskaan yhtään mitään.

Maanantaina osallistuin innokkaana ja pirteänä Certified Scrum Master -kurssille, jota piti Michael James Danubelta. Kaksipäiväinen kurssi oli mielenkiintoinen ja silmiä avaava, olen nyt ymmärtänyt täysin mitä olemme töissä omassa Scrum-prosessissamme tehneet väärin (kaiken) ja sain varmuutta sekä hyviä ideoita kehittää prosessejamme (hienoa!). Onnistuin vielä osumaan ns. go-create -kurssille, jossa aihetta lähestyttiin erilaisten harjoitusten ja ryhmätöiden kautta. Jostain pitäisi vielä nyt kurssin jälkeen löytää aikaa oheiskirjallisuuteen tutustumiseen. Scrum on siis yhdenlainen prosessinhallintamalli, joka kuuluu osaksi ns. ketterää ohjelmistokehitystä (agile software development) ja jota sovelletaan usein yhdessä pariohjelmoinnin (extreme / xp programming) kanssa. Töissä olen esitellyt vasta post-it laput ja vinkuvan kirkkaanpunaisen muovirotan, mutta lähiaikoina lisää seuraa.

Ropecon 2009 tulee, ystävällisesti minut valittiin jälleen yhdeksi pääjärjestäjistä. Toivon minulla olevan enemmän aikaa tänä vuonna dokumentoitiin ja bloggaamiseen aiheen tiimoilta, 4000 hengen yleisötapahtuman järjestämisessä kun on paljon mielenkiintoisia hetkiä. Conitean kokoonpanoa kähmitään paraikaa, tapahtumapaikka on varattu ja mielenterveyskin on vielä tallella. Muut pääsyylliset ovat Emi, Niksu ja Wizzu. Valintakokouksen lisäksi tällä viikolla ehdittiin pitää myös Ropecon ry:n vuosikokous, jossa minulle lankesi sihteerin nakki. Sikäli hauska homma, että lähemmäs kymmenen vuoden yhdistysaktiiviurani (5 eri yhdistyksen hallituksessa) en olekaan sihteerin pestiä vielä aiemmin hoitanut. Edistystä ikä kaikki, nääs!

Olen tänään miettinyt istuessani pimeyden keskellä kiskoillaan kiitävässä ratikassa, että miten ihmeessä kukaan pystyy suoriutumaan opiskelusta. Jos siihen yrittää keskittyä täysipäiväisesti, ei saa maksetuksi leipää suuhunsa ja sosiaaliset suhteet kärsivät kun ei ole varaa lähteä pois kotoa. Sitäpaitsi valmistumisen jälkeen on vaikeaa saada töitä, jos ei ole opiskeluajalta työkokemusta. Jos taas päättää mennä opintojen aikana töihin, vaikuttaa se negatiivisesti suoritusnopeuteen ja joutuu taiteilemaan tulorajojen ja tukien ja pistelaskujen kanssa loputtomasti. Sitten kun joutuu lopettamaan tukien nostamisen on vielä enemmän pakko tehdä töitä, jotta saisi ansaittua elantonsa. Lopulta tekee mieli laittaa opinnot hyllylle, kun töistä saa rahaa (jolla saa kaikkea sitä kivaa mistä opintotuella eläessä joutuu tinkimään). Kolmas vaihtoehto on tietenkin nostaa opintolainaa, jota viidenkin vuoden opintojen aikana kertyy aika huomattavia määriä, eikä takaisinmaksukyky valmistumisen jälkeen ole mitenkään kirkossa kuulutettu. Hirveästi henkistä energiaa menee stressiin, sillä jokin edellämainituista asioista (raha, Kela, opintopisteet, Hoas, työssäkäynti, työttömyys, valmistuminen, velkaantuminen) kummittelee takuuvarmasti takaraivossa. Ja sitten ihmetellään miksi korkeakouluopiskelijoilla menee henkisesti huonosti…

Kun menin Helsingin yliopistoon, jotenkin naiivisti kuvittelin pääseväni huippututkimuksen ja -opetuksen mekkaan äärettömän tiedon äärelle. Väärin. Ainakin omalla laitoksellani olen ollut todella pettynyt saamani opetuksen laatuun. Suuri syy sille on, ettei yliopistolla opettamiseen vaadita minkään sortin pedagokista pätevyyttä. Siellä ne sitten mutisevat partaansa luentosalin edessä sadoille, ja jos tarvitsee tarkennuksia on kysyttävä ystäviltä. Erityisesti tietojenkäsittelypuolella riesana on myös, että monet opetettavat tekniikat ovat auttamattomasti vanhentuneita, hyvänä esimerkkinä viime keväänä käymäni Digitaalisen Median Tekniikat -niminen kurssi, jonka harjoituksissa väännettiin seitsemän framen framesettiä. Frameset-tekniikkaa harjoittelin jo joskus 90-luvun puolella, sen jälkeen web-toteutuksissa ovat puhaltaneet jo moneen kertaan uudet tuulet.

Uskon, että motivaationi opiskeluun olisi satakertainen, mikäli tarjolla olisi inspiroivaa opetusta. Luentokalvojen ääneenluku ei tällaista opetusta mielestäni ole. Olen kyllästynyt siihen, että opintoni nojaavat lähes täysin sosiaalisiin verkostoihini, jopa harjoitukset on lähes aina tehtävä muutaman opiskelijan ryhmissä kun luennoista ei ole saanut tarpeeksi eväitä tehtävien lähestymiseen. Harjoituksia vetävät assistentit ovatkin usein kultaa kalliimpia, sillä harjoitusryhmät ovat pieniä ja niissä riittää aikaa ja tilaa laveaan selittämiseen. Usein toivoisin, että assarit luennoisivat kursseja, ainakin oma kokemukseni osoittaa assarien kykenevän luennoitsijoita paremmin ilmaisemaan vaikeita asioita helposti lähetyttävässä muodossa.

Uskoni yliopistoon on hetkeksi palauttanut tällä hetkellä käymäni Estetiikan Rajat -kurssi, jonka aihepiirinä ovat pelit. Laadukkaat luennoitsijat jakavat tietoaan suoraan aallonharjalta ja ilmapiiri on pölyttyneen sijasta raikas. Luennoitsijat myös ovat oman alansa asiantuntijoita, mainittakoon mm. Ville Vuorela ja Jyrki J. Kasvi. Harmi, ettei kurssia voine nivoa pääaineopintoihini mitenkään.

Viime perjantaina kävin nauttimassa ystävän firmassa hississä tarjotuista kuohuviineistä ja neuvotteluhuoneen tyhjän fläppitaulun täyteenpiirtämisestä. Sieltä liikuin komeasti taksilla Kaapelitehtaalle Alternative Party -tapahtumaan katsomaan Front 242 -bändin keikkaa, joka oli sanallasanoen loistava. Ei mennyt kyllä kaikkien aikojen ensimmäiseksi, sillä Rammsteinin Areenan keikka on edelleen kultaisissa muistoissa se paras. Kakkoseksi kuitenkin. Yleisöä merikaapelihallissa oli juuri sopivasti, niin että edessäkin mahtui jammailemaan. Tanssahtelin vielä jonkin aikaa Proteuksen Rammstein-remiksien tahtiin, kunnes jalat sanoivat sopimuksensa irti ja siirryin koomaukseen. Seuraavana päivänä olinkin melko tehokkaasti kiinni järjestyksenvalvontavuorossa, joka loppui sopivasti puoliltaöin. Huonoilimme johonkin aamuneljään, otin muutaman tunnen powernapit ja jatkoin koko sunnuntain tapahtuman turvaamista. Sunnuntai-iltana Emma ystävällisesti kyyditsi minut Otaniemeen järjestäjien saunailtaan, harvoin suihku on tuntunut niin taivaalliselta. Tapasin myös tapahtuman ohessa ihan älyttömästi ihmisiä, sekä vanhoja tuttuja että ihan uusia naamoja. Osaan nyt mm. käyttää elektronista maksukortinlukulaitetta! Ja pelasin Bubble Bobblen läpi ihan autenttisella koneella vanhojen tietokonepelien näyttelyssä! Ja ainakin tutut kävivät erikseen kehumassa tapahtuman taidenäyttelyssä esilläolleita taulujani.

Löysin paljon uutta musiikkia kertaheitolla. Crystal Castlesia olen kuunnellut nyt monta päivää ja ollut harmissani siitä, että yhtyeen Flow-festivaalien keikka meni minulta ihan sivu suun. 8-bittisessä soundissa vain yksinkertaisesti on sitä jotain. Front 242:sen keikasta innostuneena ostin yhtyeen kahden cd:n Moments-livekokoelman ja olen luukuttanut myös sitä varsin hartaasti. Desert Planetin levy on tilauksessa. Onneksi bändin kotisivuilta voi ladata ihan laillisesti jonkin verran musiikkia. Suosittelen tutustumaan erityisesti kipaleeseen “Return of the Ninja Droids”. Assemblyillä 2007 (?) aiemmin näkemäni Axes Denied soittaa perinteisillä rock-soittimilla videopelimusiikkia. Nerokasta kamaa! Jos joku lukijoista tietää lisää vastaavanlaisia pumppuja, niin suositelkaa ihmeessä.

Uuden musiikin löytämisessä negatiivista on, että vuosia vanha iPodini ei oikein enää raukka tahdo jaksaa. Tänä aamuna bussipysäkille kävellessäni meinasin saada sydänkohtauksen, kun laite näytti kappaleiden osalta tyhjää. Onneksi buuttaus sai sen taas ymmärtämään sen syöneen sisuksiinsa gigakaupalla mielialanparantajia. Omaa synkeää tarinaansa kertoo kuitenkin mm. iTunesin hyytyminen joka kerta kun soittimen lyö koneeseen kiinni. Nykyelektroniikka elää niin lyhyissä sykleissä. Tuokin kyseinen iPod on ostettu joulukuussa 2004 ja prakaa nyt ihan täysillä. Tosin on totta, etten ole asentanut siihen yhtäkään käyttöjärjestelmäpäivitystä. Pelkäsin sen menevän vain enemmän solmuun niistä. Tosin on myös totta, että käytettyjä minulle hyvin riittäviä iPodeja saa tällä hetkellä jollain satasella. Ei tuo vanha raasu vielä roskiskunnossa kuitenkaan ole, tekeepähän vain elämästäni aina aika ajoin erittäin mielenkiintoista.

Tänään olin niin väsynyt kotiuduttuani, että unohdin mennä luennolle. Hups. Sensijaan olen kuunnellut koko illan Desert Planetia ja tehnyt vaihteeksi sipuliporkkanaporsaspataa. Mietiskelin myös siivoamista, kohta se on tehtävä jo ensi viikon Midgard Gatheringin ja kenties majoittamani ruotsalaisen graafikon takia.
Ps. Kauheasti terveisiä sille kuulemma erittäin kivalle mäkkikaupan tytölle, jonka googlenkäyttötaidot ovat huippuluokkaa!

Puut keittiön ikkunan takana ovat yhtäkkiä kadottaneet kaikki keltaiset lehtensä. Parvekekukista kaksi -sininen ja pinkki- jaksavat vielä sinnitellä, muiden juuret ovat mädäntyneet kiitos jatkuvan sateen. Aamut ovat pimeitä ja illat vielä pimeämpiä.

Olen juossut pää kolmantena jalkana helmikuusta asti, nyt huomaan ensimmäisiä merkkejä väsähtämisestä. Johtuu varmaan pimeästä, että aamuisin on todella vaikeaa päästä ylös sängyn lämmöstä. Hoasin kylmät muovimattolattiat eivät myöskään varsinaisesti kutsu paljaita varpaita. Taistelen vastaan minkä ennätän, matot, tohvelit, villasukat, vitamiinit ja valaisimet aseinani. En vastustaisi talviunia, maha neulasia täynnä.

Ensi kuussa, kun viimeinkin jään puolipäiväiseksi töissä, ehdin syödä unicafelounaita ja joudun koodaamaan Javaa. Mutta vapaus, edes puolittainen ja hetkittäinen, antaa lisää tilaa hengittää. Kaipaan omaa aikaa, jotta voisin tavata taas enemmän ystäviä, katsoa elokuvia, kirjoittaa (!) ja uudelleenleiskata nettisivut. Matkakuume on ihan mieletön, mutta aloittanen risteilemällä Tukholmaan. Eivätköhän Södermalmin kirpputorit ja alueen boheemit design-kaupat hetkeksi tyydytä.

Viihteen saralla yksi tällä hetkellä pyöriviä suosikkisarjojani on Täydelliset naiset. Sen rinnalle on kirinyt nörttikomedia the Big Bang Theory -suomeksi Rillit huurussa. En ole voinut muuta kuin hihitellä välillä _niin tutulle_ meiningille, vaikka eipä ystävistäni kukaan taida tunnustaa olevansa ihan niin syvällä. Schrödingerin kissa mainittu!

Tänään vietettiin Sonjan kanssa aktiivista ja raharikasta päivää, eli hankkiuduttiin eroon vanhoista tavaroista Jäähallin kirppiksellä. Olin yllättynyt miten paljon ihmisiä oli liikkeellä ja miten paljon tavaraa sain kaupaksi. Välillä ehdittiin juoda kahvit, kaakaot ja syödä eväät, vaikka suurin osa ajasta menikin säntäillessä. Loppupäivän olen sitten juonut kahvia, katsonut telkkarisarjoja ja ottanut piristävät iltapäivätorkut. Tempaisin myös erittäin reteästi leipäveitsellä sormeen, mutta veri on jo lavuaarissa ja minä edelleen hengissä.

Meemi asioista, joista tykkään. Sanna antoi kirjaimen V.

• Vampyyreistä, pelkäsin niitä pienenä ihan hirveästi ja nykyään ne ovat ihan lemppareita. Sekä wod-nököt että anime-vampyyriprinsessat ovat kivoja.
• Vahvuuksista, koska sitä haluaa aina tehdä asioita, joissa on hyvä.
• Villasta, se on paras käsityömateriaali. Tuntuu myös hauskalta lampaan selässä.
• Vanttuista eli lapasista, lämmittävät talvella käpäliä. Tehty usein villasta.
• Vaahtokylvyistä, jotka ovat harvinaista herkkua. Ehkä mikään ei ole niin kivaa kuin laittaa valot pois, upota lämpimään veteen ja unohtaa ympäröivä maailma.
• Vahaliiduista ja muista taidetarvikkeista. Vahaliiduista puheenollen, mehiläisvahaiset Stockmarin liidut ovat parhaita. Läsnä koko ala-asteen sekä palikkaliituina että tavallisina.
• Vaihtelusta, niin opiskelussa, työssä kuin vapaa-ajallakin. Poikkeuksena ihmisten vaihtelu, siitä en tykkää.
• Vaihtoehdoista, ettei aina tarvitsisi olla samaa. Olen myös niin härkäpäinen, että harvoin tyydyn samaan kuin muut.
• Vaikuttamisesta, koska yhteiskunnallinen vaikuttaminen on tärkeää, myös vaikuttuminen jostain ja vaikuttavuus. Olen aina halunnut olla vaikuttava.
• Vaistosta, sitä ilman elämästä ei tule mitään. Usein myös säästyy pettymyksiltä.
• Vajaista viikoista (ja siilinmaidosta)
• Validista xhtml:stä ja css:stä, koska se on kaunista ja oikein ja totuus!
• Valosta, sekä kynttilän että auringon.
• Valokuvista, muistojen tallentaminen on tärkeää.
• Valurautapannuista, koska niillä saa aikaan maailman parhaat letut.
• Vanhemmistani, koska perhe on minulle tärkeä.
• Vaniljasta (jäätelössä ja kastikkeissa)
• Vapaudesta
• Varhaiskeskiajasta
• Verannoista, ehkä joskus minulla on oma!
• Verkosta, aka internet
• Vertauksista, erityisesti niiden keksimisestä ja käyttämisestä sopivissa yllättävissä yhteyksissä
• Viestinnästä
• Viikingeistä (!!!), koska ne oli kovia ja juodessaan tonttupipo päässä hunajasimaa nuotiolla voi hetken kuvitella olevansa yhtä kova. Vakavammin sanottuna: viikonloppuviikinkiys kiteyttää yhden erittäin rakkaan ja itseäni määrittävän harrastuksen. Ilman sitä en vain olisi minä.
• Valkoviinistä, hieman makeaa kiitos
• Viilistä
• Viskistä
• Visioista, ilman niitä ihminen olisi henkisesti aika köyhä
  
• Vuorenpeikoista ja kaikista muistakin peikoista itse asiassa.
• Vyyhdeistä
• Väreistä, vaikka yleensä pukeudunkin mustaan.
• Välimerkeistä, sillä pilkku kaipaa rakkautta aika usein…

Ensi kerralla vähemmän viihteellistä ja enemmän asiapainotteista tekstiä luvassa. Elämässä on vaan taas vaihteeksi ollut niin kiire, että rauhallisten bloggaushetkien löytäminen on ollut vaikeaa. Tässä vielä meemipostin lopuksi testitulos OKCupidin testistä, melko kuvaava:

Joskus onni on todella pienistä asioista kiinni. Tavattuani maanantaina kaupungilla sattumalta Tyson päädyimme meille kokkaamaan aivan taivaallisen makuista tuoretomaatti-feta-pesto-integraalipastaa ja juttelemaan jääkaappien suunnittelusta sekä oikeastaan ihan kaikesta muustakin.

Puhdasta onnea ja parhautta olivat myös viime lauantaiset Vihdin Vuosisatamarkkinat, äidin ja Pirjon tekemät silakkapihvit ja synttärijuhlat Oinasjoella. Kiitos Vihdin markkinoiden minulla on nyt viimein unelmieni jakkara. Saltvikissä nimittäin avoimesti kadehdin Karon jakkaraa, sillä vuosi vuodelta pidän vähemmän ja vähemmän istumisesta maassa taljan kanssa. Kerrottuani Karolle ylpeänä liittyneeni nyt jakkarakerhoon, Karo kätteli minua ja sanoi “tätä päätöstä et tule katumaan!” Aion koeajaa jakkaran tänään Glimsin markkinoilla.

Otin itseäni niskasta kiinni eilen ja nyt minulla on jälleen voimassaoleva opiskelijakortti. En kuitenkaan ole vieläkään ilmoittautunut yhdellekään kurssille, pitäisi vielä tämän viikonlopun aikana keksiä mitä sitä nyt tekisikään. Suunnasta jos toisesta tulee painetta tehdä pitkän tähtäimen suunnitelmia, vaikken haluaisi. Joskin ehkä sitä ihminen toisella kerralla osaisi ottaa vähän vähemmän stressiä?

Syksy tuoksuu jo ilmassa ja peilaa kuvaansa vesilätäköistä. Mihin katosi kesä? Joskin omenista notkuvat puut, villasukat ja kaulaliinat ovat olleet mielestäni aina puoleensavetäviä.

Motivaatio kirjoittamiseen ei ole kadonnut, aika on. Elän viikonloppuisin, muutamat yökerhossa vietetyt arkiyöt ovat vain alleviivanneet vanhenemistani, en jaksa enää valvoa ja juhlia kuin ennen. Kun en ole töissä, järjestän Ropeconia. Kun en järjestä Ropeconia, nukun. Välissä tuijotan silmät neliönmuotoisina nettitelkkarista yhdentekeviä sarjoja.

Hankin Nintendon Wii-pelikonsolin ja olenkin iloisesti tuhonnut joitakin iltoja hakkaamalla wiimotea tanssivien pupujen tahdissa ja tehnyt joogaliikkeitä. Jos saisin vain noustua aamuisin aiemmin voisin lisätä ehdottomasti Wiifitin osaksi aamurutiinia.

Olen mm. käynyt sukujuhlissa, joissa ylläpidin kontakteja muihin nuoriin sukulaisiini mm. juomalla heidän kanssaan valkoviiniä ja puhumalla tuntikaupalla pihapuiden katveessa. Näitä hetkiä lisää! Jotenkin nähdessään useammankin oman kuvansa raameissa kirjahyllyssä muiden joukossa tajuaa erittäin kirkkaasti kuuluvansa johonkin suurempaan sukupolvien ketjuun. Joidenkin kanssa kohtaamiset ovat jääneet melko vähiin, yksikin oli kasvanut kymmenen vuotta jossain katseiltani piilossa. Äidin serkun kolme poikaa + yksi kihlattu ovat kyllä erityisen mahtava yhdistelmä. Saisivat ne kihlautuneet mennä pikapuoliin naimisiin (vink vink) niin saataisiin kunnon juhlat aikaiseksi. Huolestuttavaa tässä lienee se, että pikkuserkullani T:llä ja minulla ei ole kovinkaan montaa vuotta ikäeroa ja valitettavasti olen toiseksi vanhin koko laumasta. No, minun häitäni suku tuskin odottaa henkeään pidätellen…

Pidettiin yksi viimeisistä conitean kokouksista varsin yllättäen Linnanmäellä. Paikka oli ihan soveltuva kokoustamiseen, ryöstimme yhden kabinetin ja jauhoimme varsinaisen kokouksen loputtua vielä tunteja kaikkia asioita, sen jälkeen lähdimme osan kanssa vielä illastamaan ravintolaan maksapihvien ja miilunpolttajan pastan merkeissä, sieltä päädyimme vielä hetkeksi katolle paistattelemaan ilta-auringossa. Viimeinen kokous pidettiin osittain paniikinomaisissa tunnelmissa Heinävaaran kattosaunalla. Onneksi suurin osa ilmenneistä ongelmista on nyt saatu taklattua ja ensi viikolla voidaan hulista Ropeconia jokainen liikenevä hetki. Sopivasti myös jäin “kesälomalle”.

Minulla oli myös kissa lainassa pari viikkoa, oli hassua herätä aamulla mau mau mau -ääneen ja koettaa unenpöpperössä selittää kissalle nyt olevan vielä yö. Kissa yritti tehokkaasti omia sänkyni ja töihin lähtiessäni jätin sille tyynyjä keittiöön ja makkarin oven kiinni kun pelkäsin sen laittavan koko paikan sileäksi. Kissa myös piti aivan käsittämätöntä meteliä, istuessani pöytäkoneelle kissa meni istumaan tuolini alle ja jatkuvasti rallatti mau mau miau mau mau. Eläimellä oli selkeä ADHD, mutta vaikka se oksensi paitaani minulla on vähän ikävä. Tuntui todella kivalta tulla kotiin, kun joku odotti ruokaa häntä suorana.

Eskimokesäteatterista tulikin muurahaiskarhujamboree Saltvikin viikinkimarkkinoilla Puputin ja kumppaneiden kanssa. Viimeisenä iltana esikoulun tarkkailuluokka vietti hysteeristä elämää, enkä muista hetkeen nauraneeni niin paljon. Tutustuin myös muutamaan uuteen kivaan ihmiseen, heiluin monta päivää helteessä märkä pellavahuivi päässäni ja nollasin aivan täydellisesti. Teki hyvää olla muutama päivä erossa normaalista elämästä. Kiitokset koko matkaseurueelle, enpä ole ennen keittänyt muinaishernerokkaa. Syötin porukalle myös kilokaupalla lihaa. Niin ja heti menomatkalla onnistuin rikkomaan autoni sivuikkunan mekanismin täydellisesti. Ensin meinasin hiiltyä ja etsiä autokorjaamon, mutta Eevan kanssa saatiin kuitenkin ikkuna takaisin paikoilleen. Joka tapauksessa autoraukka pitäisi viedä huoltoon.
Luen paraikaa äärettömän mielenkiintoista kirjaa Transcending CSS - The Fine Art of Web Design, jonka on kirjoittanut Andy Clarke. Kyseessä ei ole niinkään opaskirja vaan manifesti Oikean Tavan puolesta, miten webbiä tulisi tehdä. Varmaan jaksan jankuttaa kirjan opeista sen läpikahlattuani seuraavat biljoona vuotta.

Töissä muutettiin, uudet toimitilat Suvilahden jugend-voimalaitoksessa ovat sanallasanoen upeat. Myös uudet työpöytämme ovat upeat, johtuen pitkälti allekirjoittaneen useamman tunnin hinkkauksesta. Samalla energialla verhoilin uudelleen kolme tuolia, niistä tuli kieltämättä myös aika kivat. Paperipino pöydällä oli jossain vaiheessa päätähuimaava, joskin sähköpostin tasaisena jatkuva virta on hieman hiljentynyt nyt juhannuksen jälkeen. Asiakkaat rupeavat jo pikkuhiljaa palailemaan lomilta, joten eiköhän sitä mailiakin ala tippua taas tasaiseen tahtiin.

Viikonloppuna käristin itseni kirkkaanpunaiseksi Villa Hynnisessä, hassuttelin kavereiden kanssa, kävin melontaretkellä kanootilla ja kaikenkaikkiaan vietin rentouttavahkoa kesäelämää. Etukäteen olin onnistunut erään keskustelun seurauksena kehittämään ahdistusta, mutta lopulta kaikenkaikkiaan oli oikein kivaa. Ehkä kuitenkin kaksi päivää sosiaalisuutta olisi riittänyt, nyt alkuviikosta on nimittäin ollut melko väsähtänyt olo ja olenkin ollut melkolailla omissa oloissani, töitä lukuunottamatta tietenkin.

Heidi kantoi patjansa olohuoneeseen. Veikkaan katolla juotavan kesällä vielä aika paljon. Seppiksen ja Heidin kanssa yhtenä perjantaina katselimme auringonnousua ja fiilistelimme, ei yhtään haittaisi vaikka niin tapahtuisi vielä monta kertaa. Olen ollut nyt kevään aikana vähän ahdistunut tähän yhteiselämään, monesti nimittäin minulla on ollut tarve olla ihan yksin ajatusteni kanssa. Nyt sekään ei enää ole niin ylikorostunut ongelma, voin aina kiivetä katolle. On jotenkin rauhoittavaa olla korkealla ja katsella muiden talojen kattojen ylitse.

Sain yhtäkkiä kimmokkeen kaivaa hyllystä Metallicaa ja viettää laatuaikaa nostalgian parissa. En voi kuin myöntää joidenkin tiettyjen osioiden iskevän edelleen, yhtä kipeästi kuin ennenkin.

Lay beside me
Under wicked skies
Through black of day
Dark of night
We share this pair of lives
The door cracks open
But there's no sun shining through
Black heart scarring darker still
But there's no sun shining through

Ulkona paistaa aurinko ja silti istun edelleen toimistossa, jossa ilmastointilaite puhaltaa kylmyyttä suoraan niskaan. Viimeiset viikot töissä ovat olleet sanallasanoen hektisiä, sen lisäksi olen ollut vapusta asti kipeänä. Antibioottikuuri loppuu tänään, viimeinkin.

Olen ehtinyt tällä välin juhlia syntymäpäiviäni ja tupaantuliaisiani, syötin vieraille kymmenen kiloa lihaa ja grillailimme pihalla kunnes oli niin pimeää, ettei enää nähnyt mitään. Olin kutsunut paljon ihmisiä, suuret kiitokset kaikille tulleille (erityiskiitokset Nabaztagin tuoneille)! Ne jotka eivät päässeet paikalle voisivat mielihyvin nyt kesän tai miksei syksynkin aikana kutsua itsensä kylään katsomaan asuntoa ja syömään vaikka jäätelöä. Kaikenkaikkiaan kemut olivat aivan äärettömän hauskat, joskin sunnuntai-iltapäivänä alkoi yksinäisyys hieman vaivata. Mutta niin kai tapahtuu yleensä aina kaiken sosiaalisen kivan päättyessä yllättäin?

Sitä ennen vappu oli aivan loistava, en keksi enää mitään parannettavaa konseptiin. Ensin grillasimme Katajanokalla, siirryimme kotibileisiin, nukahdimme aikaisin ja lähdimme aamulla Ullanlinnanmäelle piknikille. Siellä oli koko Kaivari mustanaan ihmisiä, meillä oli hyvät eväät, aurinko paistoi todella lämpimästi ja juteltavaa riitti. Seura oli myös erinomaista!

Töissä olen tavannut asiakkaita, ollut tukka putkella ja asennellut uutta konetta käyttökuntoon. Hyppäys tähän valtavaan MacBook Prohon ja Leopardi-versioon OSX:stä on merkittävä. Sain myös uuden puhelimen, joka on niin hieno, että se todennäköisesti digitaalisten juttujen ohella paistaa vohveleita, mittaa ruumiinlämmön ja tiskaa astiat. Innostuin myös yhtenä yönä harjoittelemaan puhelimen teemojen tekemistä, todella hauskaa mutta aikaavievää hommaa!

Suutarin lapsilla ei usein ole kenkiä, niinpä oma nettisaittinikin on jäänyt melkoisen vähälle huomiolle. Blogiakaan en ole yksinkertaisesti tätä ennen ehtinyt päivittämään pitkiin pitkiin aikoihin. Haaveilen omasta ajasta, jonka voisin käyttää Photoshopin profeettaa ja CSS:n senaattoria leikkiäkseni, jotta saisin viimeinkin uutta ilmettä jo pitkään samalta näyttäneille sivuilleni. Alkuperäinen ideani oli ottaa oma saittini ensimmäiseksi Midgard-projektikseni, mutta kun toimenkuvaani töissä tuli yllättäviä muutoksia (aka. minut ylennettiin toisiin tehtäviin), ei Midgardin asennuksen ja konfiguraation opettelulle ole jäänyt yhtään aikaa. Mutta ei se mitään, vuodenvaihteeseen mennessä toivon osaavani jo jotain. Olen nimittäin päättänyt, että oma saittini menee seuraavan leiskapäivityksen yhteydessä julkaisujärjestelmän päälle ja tuntuisi jotenkin tyhmältä olla käyttämättä ns. omaa järjestelmää.

Suurimman osan hyvin vähäisestä henkilökohtaisesta elämästäni syö tapahtuma nimeltä Ropecon. Olen kuitenkin onnellinen, että juuri nyt tilanne sen osalta on melko stabiili, uusi nettisaitti on menossa julki piakkoin, työvoiman rekrytointi on saatu alkamaan, graafisen ilmeen suunnittelu on loppusuoralla, ohjelmaa pukkaa ovista ja ikkunoista - ja nyt on vasta toukokuu! Hieno tiimi meillä on, en voi kuin kiittää onneani!

Oheisesta kuvasta, jonka nappasin juuri äsken uuden koneen integroidulla kameralla, voitte huomata miten hiukseni ovat kasvaneet sitten rastojen poisoton, en oikeastaan enää muista minulla niitä olleenkaan. Pisimmät hiukset yltävät jo reeeilusti olkapäille ja lyhyimmät ovat saavuttaneet polkkamitan. Huomioikaa myös tällä viikolla ihan itse askartelemani kirkkaanpunaiset d20-noppakorvakorut!

Paraikaa juttelen työpaikan Nabaztag-kaniinille. Onpa hassua olla yksin paikalla, kun on niin hiljaista. Kunhan koneeni kovalevy kopioituu Time Capsule Diskille, jätän hetkeksi toimiston oman onnensa nojaan ja lähden viettämään viikonloppua kaverin valmistujaisten, 80-vuotispäivien ja jonkin verran töidenkin merkeissä.

Ulkona sataa taivaan täydeltä räntää, suuria märkiä tiskirättejä. Nukuin pitkään ja suunnittelen hiljalleen tekeväni vähän aamupalaa ja katsovani muutaman ohjelman Ylen areenalta. Illalla ollaan menossa työporukalla seuralaisineen elokuviin katsomaan Porco Rossoa ja sen jälkeen ravintolaan syömään.

Perjantaina kävin pitkästä aikaa opiskelijabileissä, kaiken lisäksi oltiin kuokkavieraina. Sumopainipuvut näyttivät hauskoilta ja suorastaan surrealistisilta, opiskelukaverit kävivät vuorotellen halailemassa ja saarnaamassa miten minua pitäisi nähdä useammin. Lopulta tanssittiin ilman kenkiä aamuneljään ja käveltiin pitkääsiltaa Kallioon. Lauantaina tuntuikin sitten enemmän tai vähemmän flunssaiselta. Sunnuntaina kävin sankarillisesti kahdella eri kirppiksellä ja meille muutti mm. Malibu-Barbie vuosimallia 1971.

Long time no ABC. Pieni kertaus siitä mitä on tapahtunut.

- Olen tehnyt töitä.
- Olen yrittänyt epätoivoisesti opiskella ja hyväksynyt hiljaisesti muutaman kurssin jäävän kesken ja myöhemmälle.
- Tietokantasovelluksen harjoitustyö meni läpi. Olenko jo sanonut vihaavani harjoitustyökursseja? No nyt sanon.
- Selvitimme mittavan Ropecon-kriisin. En tiedä mihin joutuisin ilman Niksua. Itkeä vetistelin jo kahvikuppiin javalabraa ja kurjaa elämää, niin Niksupa taputti selkään sekä lohdutti ja tajusin etteivät asiat ehkä niin huonosti olekaan. Ylipäätään tämänkokoisen projektin vetämisen kannalta on ihan pakko olla joku toinen, jonka kanssa voi jakaa vetovastuuta ja ylipäätään edes puhua. Meillä on ollut todella hienoja spontaaneja aivoriihiä, kun ollaan ihmetelty eri juttuja ja keksitty kaikkea jännää. Plus kiitos Niksun ja duomvitreffien olen löytänyt Cafe Ateneumin kasvisruoasta koostuvan lounasbuffetin! Mitä ihanaa ruokaa! Ruoasta puheenollen, käytiin muutama viikko takaperin duuniporukalla katsomassa Porco Rosso elokuvissa ja syömässä italialaisessa ravintolassa nimeltä Zio Pepe, erityiskehut ravintolan omatekoiselle ananassorbetille. Menen takuulla uudestaan.

Viime viikolla kävin leffassa katsomassa Sweeney Toddin, Johnny Depp oli varsin yllätyksettömästi erittäin komea ja Helena Bonham-Carter ihan elementissään hutsahtavan piirakkakaupan tädin roolissaan. Leffan juoni oli kyllä ihan vinksahtanut satu, järkytyin hieman siitä kun Sweeney heitti Mrs. Lovettin valtavaan piirakkauuniin, eivätkä jälkeenpäin näkemäni painajaiset siis olleet ihme. Teatterissa menisi muitakin kivoja eläviä kuvia, jos vain saisi revittyä jostain aikaa niiden katseluun.

Olen kolunnut kirpputoreja niin yksin kuin Sonjankin kanssa ja saalistanut mm. Malibu Barbien vuodelta 1971 sekä sydänkuvioisia peltipurkkeja. Alun perin minun ja Sonjan piti mennä sunnuntaina myymään, mutta kun pöydät oli loppuunvarattu mentiinkin vain ostoksille. Sen jälkeen tehtiin Tatun kanssa hämmentävää -kuulemma thaimaalaista- perinneruokaa spam-sushia (!!!) eli teriyaki-kastikkeessa ja sokerissa paistettua nötköttiä käärittynä sushiriisiin ja norilevyyn. “Mielenkiintoisesta” konseptistaan huolimatta ruoka oli ihan huomattavan hyvää. Vaihdettiin Tatu Perttuun, jolle etsittiin asuntoja ostettavaksi Oikotieltä ja ylipuhuttiin sitä lähtemään kanssamme Tallinnaan kissanhakumatkalle. Sonjan ja Tatun kissa Bitti on nimittäin alun perin Virosta kotoisin ja yllättäen olivat Rekku Rescuet löytäneet Bitin veljen sieltä myös, se on nyt Tallinnassa kotihoidossa. Minun ja Sonjan mielestä oli ihan maailman paras idea lähteä Tallinnaan, Perttu saa kissan ja me tytöt päästään Day Spahan mutahoitoon. Yllättäen Perttu ei kauheasti lämmennyt, mutta asuntonäytön meidän valkkaamaan kämppään se kyllä lupasi buukata. Pieniä askelia…

Oma kissanhankintani edistyy siten, että silmät ja korvat ovat jatkuvasti avoinna. Haasteita tuo vaatimukseni sukupuolesta (tyttö) ja ulkonäöstä (norjalainen metsäkissa). Aitoa rotukissaa en luonnollisesti ole hankkimassa, kun ei minua näyttelyissäkäyttäminen kiinnosta ollenkaan. Äiti ehti jo hermostua puhelimessa ja väitti noin kärjistetysti, että käsissäni kissa kuolisi nälkään, se olisi aina heillä hoidossa, enkä minä ikinä kotona. Kiitin luottamuksesta ainoaa tytärtään kohtaan ja yritin perustella, että ikäisilläni ihmisillä on helposti leikki-ikäisiä lapsia, joten olisi onnellinen siitä että hankin vain kissan. Luulen että voisin soittaa aprillipäivän puhelun huomenna ja sanoa “en otakaan kissaa, olen raskaana ja laskettu aika on marraskuussa!!“, annan sen haukkoa henkeään jonkin aikaa ja sitten kysyn, joko se siunaa kissan. Olen yrittänyt puhua niitä jo ties kuinka kauan ottamaan maalle uutta kissaa sen rakastetun ja edesmenneen tilalle, mutta jostain syystä suhtautuvat ideaan nihkeästi. Ollaan äidin kanssa niin samanlaisia, että parhaimpina päivinä puhalletaan täydellisesti yhteen hiileen ja silloin kun ollaan eri mieltä runnotaan palikkatestissä tehokkaasti neliönmallista palaa kolmionmuotoiseen reikään.

Värjäsin tukan toffeenväriseksi Eevan avustuksella eilen, käytiin porukalla saunassa ja katsottiin leffaa kunnes nukahdin sohvalle. Luin salaa nuorten keskustelupalstaa netissä, neuvoivat syömään biotiinia kun kasvattaa hiuksiaan, joten hankin 330 tablettia mainittua tavaraa. Raportoin myöhemmin lähteekö tukka nopeaan kasvuun, vai oliko kaikki huijausta. Tänään ehdin jo kirjoittaa javalabran määrittelydokkarin aamukuudelta ja käydä hammaslääkärissä porattavana, nyt nyyhkin poski puuduksissa. Olen myös onnistunut kehittämään jostakin erittäin ilkeän yskän, jota yritän hoitaa Medipektin yskänlääketableteilla. Kun lisätään mukaan vielä hormonit, monivitamiinit ja kalaöljykapselit voisin varmaan samalla siirtyä kokonaan pilleripohjaiseen ruokavalioon.

Tänään on vuorossa ensimmäinen awif (a week in Finland) -ohjelma, johon pääsen ottamaan osaa. Sarjakuvajulkkareissa on luvattu kuohuviiniä. Suosittelen osallistumaan awifiin, vaikkei Solmukohtaan varsinaisesti tulisikaan, varsinkin jos ulkomaalaiset roolipelaajat/larppaajat kiinnostavat. Koko viikko on enemmän tai vähemmän pyhitetty solmukohtailulle ja perjantaina suuntaan sitten nenäni kohti kokoushotelli Kiljavanrantaa. Toivottavasti saan kaiken tarpeellisen hoidettua siihen mennessä, muka pitäisi jossain luennoilla ja töissä ja kokouksissa käydä. Pelkään myös maksani puolesta, raukkaparka on jäänyt keväällä ihan liian vähälle treenille, sen huomasi jo perjantaisella opiskelijamaisella iltapäiväkaljalla Puten ja Einarin kanssa, olin kahden tuopin jälkeen oikeasti nousuhumalassa.